torstai 6. syyskuuta 2012

Tauko

Aloitin tämän blogin pitämisen noin vuosi sitten jossakin innostuksessa ja huojennuksessa. Se liittyi Pahan kukkien valmiiksi saamiseen ja ilmestymiseen. Teki mieli ilakoida ja huvitella, ja hetken ma heilua jaksoin. Netissä on paha olla. Menee voimat, jotka pitäisi käyttää maailmassa työskentelyyn. Minussa ei ole riittävästi näyttelijää.

Nettikeskusteluissa – osittain samoin kuin erilaisissa keskustelutilaisuuksissa – on nimittäin masentavaa se, etteivät ne ole oikeita keskusteluita vaan vuorovaikutuksen asemesta alkeelliseen reagointiin perustuvia keskusteluesityksiä, joilla on yleisö, kuten esityksillä aina on. Oikeat keskustelut käydään yksityisesti (puhelimessa, tavattaessa, kirjeitse) tai ainakin niin, että kaikki kuulijat ovat tasavertaisesti mukana tilanteessa, eikä ole esiintyjiä ja yleisöä erikseen.

Ajattelin, että esittelisin blogissa filmikameraharrastuksiani, koska löydän niistä itse niin paljon iloa ja merkitystä. Että jospa joku muukin innostuisi. Mutta en jaksanut sitäkään.

Teknisille keskusteluille on sitä paitsi omat paikkansa, ja sellaiseen netti sopiikin erinomaisesti: miten saa vanhan valotusmittarin toimimaan, kun 1,35 voltin elohopeapattereita ei enää saa, mikä voi olla vikana Yashica T3:ssa, kun se ei ota virtaa, tai miten kameran vuotavat palkeet kannattaa korjata. Tällaiset keskustelut ovat tervehenkistä tietojen vaihtamista ja tuottamista, eivät näyttelemistä, kuten julkiset kirjalliset ja ideologiset keskustelut useimmiten.

Kannatan tietysti aatteellistakin keskustelua, mutta sen pitää tapahtua maailmassa, ei netissä. Kirjat ilmestyvät maailmassa, blogikirjoitukset eivät. On hyvä huomata, kuinka harvoin (yhä useammin, mutta edelleen harvoin) mikään netissä kirjoitettu tai julkaistu tulee esiin lehdissä tai kirjoissa, ylipäätään aineellisessa todellisuudessa. Pelkästään netissä julkaistuilla kirjoituksilla on taipumuksena jähmettyä, muumioitua, pilaantua; toisin kuin kirjoilla, bloggauksilla ja muilla nettiteksteillä on tapahtumaluonne, ne kestävät hetken ja alkavat sitten lakastua, eikä niihin enää kohta tee mieli koskea.

En usko hokemaan, että se, minkä laittaa nettiin, ei koskaan katoa. Luulen, että se voi kadota aika piankin. Tästä blogista tuskin on jäljellä mitään kymmenen vuoden päästä, ellen printtaa näitä tekstejä ja arkistoi jonnekin. Maailmassa julkaistava kirja sen sijaan pysyy "voimassa" periaatteessa rajattomasti.

Jos halutaan käydä julkista keskustelua, sitä sopisikin käydä kirjoissa, ja sopiva tauko repliikkien välillä olisi vähintään vuosi. Siinä ehtii miettiä omaa rooliaan ja punnita vuorosanojaan. Nettikeskusteluteatteri on huonoa, koska se on aina improvisoitua, se ei voi olla muuta. Kaikenlaiset harkinnan keinot puuttuvat siltä kokonaan.

Eikä se kuitenkaan ole todellisuuttakaan. Ihmiset ovat tekemisissä näppäimistöjensä ja näyttöjensä, eivät toisten ihmisten kanssa.

Tarvitsen nyt kirjoitusrauhaa yhtä kirjaa varten ja suljen blogin ainakin toistaiseksi. Estän kommentoinninkin, mutta en ihan vielä.

Hyvästi. Kiitos silti seurasta, erityisesti kaikille, jotka paljastitte nimenne.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Ilmiöitä

Vanhastaan tiedetään, että toimittajat himoitsevat "ilmiöitä".

Ilmiön olemassaolo nimittäin riittää minkä tahansa jutun perusteluksi ja pontimeksi. Mistä tahansa voidaan kirjoittaa, kunhan on ilmiö.

Ilmiö on erityisesti vakavan, kunnianhimoisen journalismin ehto. Ilman ilmiötä voi kirjoittaa vain tiedotteita tai viihdettä.

Ilmiöistä syntyy paljon tenhoavampia juttuja kuin todellisista, konkreettisista asioista, kuten luonnonvarojen eli maailman loppumisesta, joista voi vääntää vain kuivan pikkuartikkelin.

Yksittäistapauksista, joihin ei liity ilmiötä ("mies söi tyttöystävänsä"), tai juoruista ("hurja meno Kimin ökyjahdilla") taas syntyy vain viihdettä. Tämä pätee myös todella kauhistuttaviin, suuren mitan yksittäistapauksiin, kuten onnettomuuksiin ja terrori-iskuihin. Veriset uutisjutut ovat hyvin viihdyttäviä eivätkä kerro paljon mistään paljon mitään. Parhaimmillaan ne antavat aineksia uusien ilmiöiden keksimiseen.

Vakava journalismi työskentelee ennen kaikkea kuvitelmien, enteiden ja tunteiden parissa ja tuottaa niistä kaunokirjallista asiaproosaa. Ilmiöt saavat olla taiteilijan vapaudella hahmoteltuja. Voisivatko ne muuta ollakaan? Vakavimmat journalistit tietävät sen ja suhtautuvat työhönsä nöyrästi. He ovat jonkinlaisia instant-esseistejä. Totuus on useinkin yhtenä pääaineksena heidän ilmiöissään. Kurjemmilta toimittajilta puuttuu mielikuvitusta, joten heidän ilmiönsä ovat sitä, mitä ensiksi – ennen ajatuksia tai oivalluksia – mieleen juolahtaa.

"Keski-ikäiset naiset harrastavat ratsastamista." Siinäpä ilmiö, jolla voi tyhjentävästi perustella hevosesta mielenkiintoisen kirjan kirjoittaneen tekijän haastattelun. Muutenhan ei olisi mitään mieltä kirjoittaa juttua "jostakin hevoskirjasta" tai yleensä kyseisistä nelijalkaisista. Mutta nyt voidaan ottaa esille esimerkiksi nykyajan kamala kiire, joka ohjaa uranaiset hevosten luokse. Kun pari esimerkkitapausta nimetään, saadaan yhteiskuntakriittistä terää juttuun.

"Uuskonservatismi hallitsee nykyesseetä." Siinäpä ilmiö, jonka varaan voi kirjoittaa lennokkaan ja kriittisen jutun. Toimittajan ei tietenkään tarvitse lukea saati analysoida nykyesseekokoelmia, kun hän on jo päättänyt, että ne kuuluvat ilmiöön, jonka tekijä hän itse on. (Kriitikko eroaa toimittajasta siten, että edellinen yleensä lukee kirjat, joista kirjoittaa.)

"Ajokortti ei enää ole aikuistumisen merkki." Siinäpä ilmiö, jutunaihe, joka tosin perustuu toiseen, vanhastaan tunnettuun ilmiöön ("ajokortti on aikuistumisen merkki") – josta tosin esimerkiksi minulla ei ole koskaan ollut hajuakaan.

"Taiteilijat juoksevat muoti-ilmiön perässä."

Kaikki muistanevat vielä, mihin se taas liittyi.

Ja suunnilleen siitä aioinkin kirjoittaa.

Muoti-ilmiö on ilmiön kansanomainen muunnelma tai alalaji. Termissä on väheksyvä, paheksuva sävy, sillä jalolla ja itsenäisellä ihmisellä on erehtymätön arvostelukyky ja luja itsehillintä, jotka estävät häntä retkahtamasta villityksiin. Niinpä muoti-ilmiö-termiä myös viljellään puheissa ja kirjoituksissa. Se on pilkkailmaus.

Pekka Haaviston viimetalvinen presidentinvaalikampanja oli prototyypillinen muoti-ilmiö.

Nimeän nyt ilmiön, niin sanotun "muoti-ilmiö-ilmiön". Politiikanjälkeiselle ajallemme näyttäisi olevan ominaista paheksua ja väheksyä toimintaa tai mitä tahansa älyllis-tunteellista liikehdintää, joka on aidosti poliittista. Se on sietämätöntä juuri poliittisuutensa vuoksi. Haaviston kampanja oli poliittinen jo siksi, että se veti mukaansa paljon väkeä, mutta erityisesti siksi, ettei sen viesti ollut päivänselvä kenellekään. Politiikka on jotakin, mikä tapahtuu kansalaisten kesken, väistämättä jonkinmoisessa hälinässä ja liikkeessä. Se on vain juuri ja juuri hallinnassa. Politiikka on jatkuvasti kärjistymässä mellakaksi.

Politiikanjälkeinen aika taas on nostanut ihanteeksi liikkumattoman huippuyksilön, joka arvioi kaikkea perusteellisesti ja ennen kaikkea yksin, ennen kuin väräyttää pikkusormeaankaan tai lausuu äännettäkään minkään asian nimissä.

Mainitun muoti-ilmiön paheksujien perus-, itse asiassa ainoa argumentti olikin, että Haavisto on okei jäbä ja kaikin puolin pätevä presidentin tehtäviin ("olen saanut tämän selville huolellisesti arvioituani ja punnittuani erilaisia asiaan liittyviä tosiasioita"), mutta hänen kannattajansa ovat täysin sietämättömiä haihattelijoita ja laumasieluja ("en voi liittyä heihin, koska olen arvokas ja itsenäinen ihminen").

Toisen ehdokkaan kampanjaan ei liittynyt muoti-ilmiötä. Se oli aikuismainen ja asiaperusteinen eli epäpoliittinen kampanja. Niinpä sen kannattajakuntaan saattoi liittyä niin, että omatunto, itsekunnioitus ja maine säilyivät puhtaan valkeina. Ei tarvinnut sekaantua tunteelliseen hössötykseen eli politiikkaan.

Presidentinvaalien tunnelmat ovat palailleet mieleeni – ehkä aasinsiltaa pitkin –, kun kaikkialla on viime viikkoina puitu ja päivitelty Pussy Riotin performanssia moskovalaisessa kirkossa ja kolmen nuoren naisen siitä saamaa ankaraa vankeustuomiota.

Jälleen ilmassa on poliittista tunnetta ja liikehdintää.

Varmimmin sen huomaa paheksunnan ja vähättelyn pistävästä lemusta.

Jälleen taiteilijat kautta maailman (Jarvis Cockerista Lady Gagaan) "juoksevat muoti-ilmiön perässä" ja jälleen venäläisiä performanssitaiteilijoita sympataan kadulla ja sosiaalisessa mediassa niin, että omilla aivoillaan ajattelevaa ihmistä ällöttää.

Paheksuntareaktiot jakaantuvat kahtia. Toiset paheksuvat vain Pussy Riotin tukemiseleitä ja sympatian osoituksia. Toiset paheksuvat lisäksi Pussy Riotin performanssitaidetta.

Lähes kaikki sen sijaan pitävät performanssin keskeistä sanomaa – Putin on vaarallinen mulkku – sinänsä aiheellisena. Monien mielestä vain keinot olisi pitänyt valita aikuismaisemmin. Olisi voinut kirjoittaa Savon Sanomien mielipideosastolle tai muuten toimia "lain puitteissa".

Ensin mainitusta paheksuntareaktiosta – sympatiaeleiden paheksumisesta – ehti toivottomuuden apostoli Virpi Salmi antaa tyylipuhtaan näytön HS.fi:n kolumnissaan jo ennen Pussy Riotin tuomion julistamista. Kyllä sitä nyt ollaan niin hyvää ihmistä, hän nuhteli taas. Ei saisi vouhottaa näistä "tytöistä",* kun Venäjällä on pahempiakin sananvapausloukkauksia ja ihmisoikeusrikoksia. Kumma kyllä, Salmi ei kertonut näistä surullisista tarinoista tarkemmin, ei liioin omasta pyyteettömästä työstään hädänalaisten mutta ei niin "hyvännäköisten" eikä niin "tyttöjen" auttamiseksi. Voisi jopa epäillä, ettei hän tee tai sano yhdenkään vääryyttä kärsivän hyväksi yhtään mitään.

Toivottomuuden ideologian mukaan välinpitämätön ihminen on parempi kuin hyvä. Hyvyyttä ei nimittäin tuon ideologian mukaan ole olemassa; se on aina teeskentelyä. Välinpitämättömyys taas on poikkeuksetta aitoa.

Toisen lajin paheksuntareaktioita ei, kuten totesin, ole saatu niinkään Putinin puolustajilta kuin yleisen järjestyksen ja asiallisuuden eli sovinnaisuuden ystäviltä.

Tällaisen kommentin antoi vastikään Timo Soini, joka lauhkeasti sanoi, että "totta kai pitää olla sananvapaus arvostella Putinia ja hänen hallintoaan", mutta torui Pussy Riotia (hieman arvoituksellisesti) siitä, ettei ollut pokkaa mennä moskeijaan, ikään kuin performanssin tarkoituksena olisi ollut vain häiriköidä, tehdä jossakin paikassa jotakin sellaista, mitä siellä ei ole sopivaa tehdä.

Pussy Riot olisi taatusti mennyt moskeijaan, jos heidän taiteensa ja politiikkansa olisivat olleet islamiin kiinnittyneitä. Sitä ne eivät olleet. Esitys oli hengelliseltä luonteeltaan läpikotaisesti ja erehtymättömästi kristillinen. Siispä he menivät kirkkoon, niin kuin kaikki kunnon kristityt menevät.

Kirkkoperformanssin paheksuminen siitä, että se loukkaa ja rienaa kristinuskoa tai kirkkoa tai rikkoo "uskonrauhaa", on kuin moittisi maalaria siitä, että tämä sotkee valkoisen kankaan öljyväreillä. Rienaus ja kuvainraastaminen ei varsinaisesti ollut Pussy Riotin esityksen tarkoitus. Eihän värienkään levittäminen kankaalle ole maalarin "tarkoitus". Kysymys on toiminnan luonteeseen kuuluvista asioista. Rienaus ja sääntöjen rikkominen – siten, että ymmärtää mahdolliset seuraukset, kuten Pussy Riot tietenkin ymmärsi – on hengellisen taiteen ja aktivismin tavallinen menetelmä Jeanne d'Arcista Lutheriin ja Harro Koskisen "Sikamessiaaseen".

Kirkkojärjestyksen ja kirkon auktoriteetin uhmaaminen on kunniakas kristillinen traditio, jonka juuret ovat evankeliumissa asti. Pussy Riot kulkee lukemattomien pyhien (ja vähemmän pyhien) tallaamia polkuja. Täysin päättömästi Timo Soini kuitenkin rupeaa haastattelussa kommentoimaan performanssia kehaisemalla Venäjän ulkoministerin puheita siitä, että "Euroopan ei pitäisi unohtaa kristillisiä juuriaan". Ei minustakaan pitäisi. Tarvittaisiin enemmän ja äänekkäämpiä pussyrioteja. Kyseinen esitys jos mikä muisti "Euroopan kristilliset juuret".

Soini vetoaa "perinteeseen" ja "juuriin" hyvin pinnallisesti. Chesterton kirjoitti kerran, että "jakobiinilla on tukenaan pidempi perinne kuin jakobiitilla". On ilmiselvää, että Pussy Riot ajattelee ja varsinkin toimii paljon vankemman kristillisen tradtition puitteissa kuin moni piispa, saati Timo Soini.

Niin paljon kuin performanssia onkin käsitelty julkisessa ja puolijulkisessa sanassa, on sen kiistämättömästä kristillisyydestä vaiettu häkellyttävän täydellisesti. En ole nähnyt enkä kuullut uskovaisten kehuvan Pussy Riotia esimerkillisestä kristillisestä hengellisyydestä enkä ateistien tai uskonnonvastustajien paheksuvan esityksen vaarallista uskonnollisuutta. (Olen kuitenkin nähnyt erään tunnetun ateistin kehuvan ryhmää suorastaan sankarilliseksi, ks.)

Minusta olisi hyvin ajattelematonta olettaa, ettei performanssin hengellisyys ole "aitoa".

Rukouksen muotoon ja kirkkotilaan tehty esitysteos tuskin edes voisi kiistää perimmäistä hengellisyyttään. Edes tekijöiden suora uskonnonvastainen julkilausuma ei poistaisi eräitä itse teoksen piirteitä. Hengellisen raivon nimissä on poltettu kirkkoja, kaadettu ristejä ja rikottu pyhäinkuvia kautta kristikunnan historian. Kristinusko on toiminnan ja kapinan uskonto, ja varsin usein se kapinoi itseään vastaan. Kirkon pitäisi kestää edes sen sisältä tulevat iskut, niin kuin tähänkin asti. Muuten se ei ole paljonkaan arvoinen.

Kristinuskon asema Venäjällä on hyvin toisenlainen kuin Suomessa. Meillä esimerkiksi nationalismi ei hehkuta luterilaisuuttaan. (Mieluummin se hakee tukea juuri "Euroopan kristillisistä juurista", vanhoista kirkoista.) Toisaalta kristinuskon symboleissa ei (enää) ole sellaista objektiivista voimaa, joka venäläisille feministipunkkareillekin mahdollisti luontevan ja voimakkaan vetoamisen juuri Jumalanäitiin. Hengellisyys puuttuu Suomessa kokonaan aktivistien keinoista, ja melko kokonaan se on nykyään myös poliittisen taiteen ulottumattomissa.

Esiin nousee kaksi asiaa.

Ensinnäkin Pussy Riotin esityksen ja tuomion ja niiden nostattaman sympatian ja protestimielialan aito poliittisuus tahdotaan kieltää ja määritellä omahyväiseksi poseeraamiseksi "hyvien ihmisten" joukossa, merkityksettömäksi "tykkäämiseksi" tai "muoti-ilmiön perässä juoksemiseksi". Poliittisuus on sietämätöntä.

Toiseksi ihmisillä leikkaa tyhjää performanssin kristillisyyden edessä. He näkevät tyhjän kohdan siinä, missä on risti. Julkisessa toiminnassa hengellisyys on pikemminkin käsittämätön ja tuntematon kuin sietämätön piirre. Halun ja epäluulon esseissä ihmettelin asiaa kirjoittaessani Pentti Otto Koskisen performansseista. Niiden hartaasta luonteesta ja mystiikasta on taidekritiikin kontekstissa kirjoitettu ällistyttävän vähän.

Nämä asiat kertovat aikamme ilmiöistä. Siinä sinulle valmis ilmiö, toimittaja: "Ihmiset eivät enää ymmärrä, mitä kristinusko on/oli."

En tahdo väittää, että punkryhmän performanssi olisi erityisen merkittävä tai muistettava.

Varmaa on, että se herätti ihmisissä jotakin. Ehkä vääryydentuntoa. Tai uskallusta, ideoita tai unelmia... Koko tapauksen voima on sen epämääräisyydessä. Ei tiedetä, mitä oikein tapahtui. Ilmiötä ei ole tarkasti nähtävissä. On nähtävissä vain kuvaamani vastailmiö, joka nimeää itse ilmiön "muoti-ilmiöksi".

Uskon kuitenkin, että suuri muutos – vallankumous, jollaista Pussy Riot nimenomaan saarnaa ja lietsoo – voi alkaa jostakin näennäisen asiaankuulumattomasta ja kevytmielisestä tapahtumasta.

Mutta minä olenkin vain yksinkertainen uskovainen. Tiedän vain, että kristinuskokin alkoi järkyttävästä, rienaavasta, sovinnaisuutta syvästi horjuttaneesta ja antiikin maailman uskonrauhaa röyhkeästi rikkoneesta performanssista: Kristuksen ylösnousemuksesta.



* Kollektiiviin kuuluu joukko aikuisia ihmisiä, jotka edustavat eri sukupuolia.

PS. Minun piti kirjoittaa myös Pussy Riotin toisesta performanssista, jossa supermarketista (siltä näyttäisi) varastetaan raaka kana, jonka kollektiivin jäsen on työntänyt emättimeensä. Tätä performanssia Timo Hännikäinen ei suostu pitämään lainkaan "taiteena tai kannanottona" vaan yksinomaan "julkisena siveettömyytenä". Totta kai se on tai paremminkin oli tapahtuessaan sitäkin – kuten kirjatkin ovat yhdellä (epäolennaisella mutta kiistämättömällä) tasollaan mustetahroja paperilla. Performanssissa – nyt siis lähinnä videossa, sillä ilman sitä harva edes tietäisi koko tapahtumasta – on selviä lihan sukupuolipoliittisia merkityksiä, joita olisi hyödyllistä tarkastella lähemmin. Kanaperformanssin ydin on vegetaristinen yhtä selvästi kuin kirkkoperformanssin ydin on kristillinen. Harmillisesti en vain enää löydä videota kokonaisena netistä. Se on poistettu Vimeosta, josta sen katsoin, ja on turha etsiä Googlella mitään hakusanoilla "pussy vagina chicken". Ehkä myöhemmin... Ja onhan juttuni jo nytkin riittävän pitkä ja sekava.

tiistai 14. elokuuta 2012

Sodanlietsoja

Yleisesti ottaen nettikeskustelujen jälkeen turhimpia ovat kirjamessukeskustelut, joissa on edellisiin nähden se etu, etteivät ne tallennu muualle kuin läsnäolijoiden muistiin, joka on lajillamme pettävä.

Kerran Putte Wilhelmsson kysyi minulta kirjamessukeskustelussa, olenko idiootti. En nimittäin ollut ymmärtänyt oikein eräitä hänen kirjoittamiaan virkkeitä. Hänelle ei ehkä tullut mieleen seikka, joka minulle oli niin selvä, etten muistaakseni edes ottanut asiaa esille: vikaahan voisi olla paitsi minun älyssäni, myös hänen lauseissaan. Todennäköisimmin vikaa olikin molemmissa.

En muista, mitä vastasin. Ehken mitään. Se oli hyvin turha kirjamessukeskustelu, kuten eräs yleisössä ollut viisas kirjailijatuttuni keskustelun jälkeen minulle kertoi melkein nuhdellen.

Itse kysymys kuitenkin oli täysin relevantti. Varmaan olen idiootti, aina välillä. Kukapa ei olisi. Mutta koska jotenkuten selviydyn jokapäiväisestä elämästäni, joka on yhtä monimutkaista kuin hajuvesikauppias César Birotteaun liikeasiat, en usko olevani idiootti koko ajan ja kaikissa asioissa.

Nyt tulee mieleeni esittää sama kysymys Jarkko Tontille, mutta mitä turhia.

Uskon, että hänenkin elämässään on laajoja alueita, joilla hän ei ole idiootti.

En jaksaisi käsitellä koko kurjuutta lainkaan, mutta koska Kiiltomato.netin kommenttiosastolle eilen kirjoittamaani lyhyttä huomautusta ei joko teknisen virheen tai inhimillisen tahdon vuoksi ole vielä julkaistu, teen sen (hieman pidemmin) tässä.

Tyhmyyttä voin sietää vaikka kuinka. Ainahan voin teeskennellä, etten huomaa.

Kehveliyttä, epärehellisyyttä, valehtelua taas en jaksaisi sietää yhtään.

Tontti on jo muutaman vuoden hellinyt ajatusta "liberaalien" ja "konservatiivien" välisestä sodasta. Imaginaarisen sodan osapuolet voisivat minun puolestani olla vaikka lippalakkeja ja lierihattuja, mutta Tontti suosii aina nimenomaan noita heimo-otsakkeita. Siis: toiset pitävät kovasti säilömisestä, toiset yhtä kovasti vapaudesta, mistä on edelleen pääteltävä, että toiset antavat kaiken tuhoutua ja toiset viihtyvät parhaiten vankilassa.

Liberaalien armeijan kapteenina Tontti puhkuu voitonvarmuutta. On kylmäävää, että hän on todella (ja ilmeisesti täysin tajuissaan) kirjoittanut tällaista (vuonna 2010): "Toisaalla ovat kaikkien maiden konservatiivit, kuten Kiinan nykyiset vallanpitäjät. He puhut [sic] kansallisesta edusta, perinteistä ja yhteisöllisyydestä. He pelkäävät ihmisten erilaisuutta ja osaavat vain vihata. He ovat väärässä. Toisaalla ovat liberaalit, Liu Xiaobon ja Heinrich Heinen kaltaiset ihmiset. He puhuvat ihmisestä ainutkertaisena yksilönä. He puolustavat ihmisen oikeuksia, vapauksia ja mahdollisuuksia. He ovat oikeassa. He voittavat."

Tämä on vain tyhmyyttä, aika jöötiä tietysti. Fantasia ruuvimeisseleiden ja hohtimien välisestä suurkonfliktista on erittäin typerä.

Menköön silti. Keneltäpä ei joskus pääsisi samaa.

Tontin hurmahenkinen sodanlietsonta ei kiinnostaisi minua yhtään, vähän vain hävettäisi hänen puolestaan, ellei hänen vainoajatustensa joukossa olisi kunniasijalla sitä käsitystä, että minä olen vihollisen tärkeimpiä strategeja ja sotaratsuja, mikä alkaa jo rahvaanomaisesti sanoen vituttaa. Tätäkin propagandan lajia on nyt kestänyt muutaman vuoden. Timo Hännikäinen on toinen Tontin vihollisruhtinaista, mutta todellinen päävastustaja, ns. loppuhirviö, on harmillisen mielikuvituksettomasti nettikirjoittelija, nykyinen politiikan paskaduunari Jussi Halla-aho.

Tällaisenkin pienisieluisen idiotian vielä sietäisi.

Mutta koska Tontti ei osaa kirjoittaa niin hyvin kuin haluaisi (en keksi muuta syytä), hän ryhtyy valehtelijaksi, mikä ei tietysti Tontin sotafantasiamaailmassa tunnu miltään. Sodassa valehtelu lienee täysin sallittua, jopa urhoollista, jos sillä saavutetaan voittoja.

Arvostellessaan omien joukkojensa maineikkaan, edellä jo mainitun sotilaan Heinrich Heinen teosta Kiiltomadossa hän huipentaa arvionsa häkellyttävän asiaan kuulumattomaan ilmoitukseen, että minä ja niin ikään edellä mainittu Halla-aho olemme samiksia.

Voihan niin ilmoittaa. Yhtä hyvin voisi ilmoittaa, että minä ja Tontti olemme samiksia. Suhteita ja verrattavia piirteitä on niin paljon ja kokonaiskuva niin monimutkainen ja monitulkintainen, että mikä tahansa käy. Pitäisi vain osata kirjoittaa, että saisi vertauksen pitämään. Koska Tontti ei osaa, hän keksii minua ja Halla-ahoa yhdistäväksi tekijäksi paitsi tietenkin sen, että sodimme molemmat hohtimien armeijassa, myös sen, että meidän "suosikkiteoksemme" on Taru sormusten herrasta, tämä "uskonnollinen ja lähes rasistinen teos". En tiedä (eikä kerta kaikkiaan kiinnosta tietää), onko se Halla-ahon suosikkiteos, mutta minun se ei ole. Olen lukenut sen 14-vuotiaana, kuten kaikki muutkin ihmiset. Se oli uuvuttava työ, johon en totisesti aio palata. Taru sormusten herrasta ei merkitse minulle mitään. En inhoa sitä, en rakasta sitä. Tuskin jaksan ajatella sitä.

Miksi Tontille on niin tärkeää naittaa minut henkilökohtaisen Hitlerinsä kanssa?

Se on pelottava kysymys, joka pitäisi antaa Tontin psykiatrin pohdittavaksi.

Taustatietona hänelle pitäisi kertoa, että Tontti teki Vihan ja katkeruuden esseistä heti syksyllä 2007 Kiiltomatoon kehuvan, melkeinpä ylistävän arvion. Minulla olisi siis sentään jotakin näyttöä, jos tahtoisin väittää, että se on hänen suosikkiteoksensa.

Mitä on tapahtunut sen jälkeen?

Ainakaan Tontti ei ole kriitikkona koskenut sen enempää Halun ja epäluulon esseisiin kuin Pahan kukkiinkaan (joita ei muuten ole arvosteltu lainkaan Kiiltomadossa, jonka toimituskuntaan Tontti sivumennen mainiten kuuluu), oletettavasti siksi, ettei vihollisen ääni pääsisi kuuluviin yhtään kantavampana.

Tekeekö hän outoa, todella perverssiä katumustyötä positiivisesta arvioistaan?

Eikö hänen pitäisi aivan suoraan perua sanansa, sanoa, että "anteeksi, olin väärässä, Vihan ja katkeruuden esseet on sittenkin vaarallinen, paha teos"?

Samaan hengenvetoon hän voisi tietysti pitää kiinni sotafantasiastaan ja mainitusta valheestaan.

Lopetan tähän. Liian synkkää, liian vastenmielistä.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Uusia kuvia vanhoilla Polaroideilla

Jo mainitsin, että suunnittelen alun perin rullafilmiä käyttäneen Polaroid 95B:n muuttamista pakkafilmikameraksi. Homman pitäisi olla melko helppo. Itse kameran lisäksi tarvitaan lähinnä rautasaha ja tietysti irtonainen pakkafilmiperä. Molemmat löytyy.

Nyt kuitenkin ajattelin viivytellä riskaabelin askarteluprojektin kanssa.

Ensinnäkin satuin saamaan kirpputorilta vielä paremman rullafilmi-Polaroidin. Se on tyyppiä 120, Japanissa koottu täysin manuaalinen kamera, jossa (toisin kuin 95:ssä) on kunnon linssi (pienin aukko f90) ja suljinkin toimii kaikilla ajoilla, joista lyhyin on 500. Tämän kameran sahaaminen ja mahdollisesti rikkominen ei tunnu yhtä rennolta tehtävältä kuin paljon halvemman 95:n – mutta siinä olisi paljon enemmän järkeä, koska kamera on paljon parempi. Pitää kerätä rohkeutta.

Tältä ne näyttävät:


Toinen syy viivyttelyyn on, että aloin kuvata noilla kameroilla muita materiaaleja. Se on helppoa, koska rullafilmikameroiden filmitila on isompi kuin uudempien pakkafilmiä käyttävien, ja esim. 9x12 cm kokoinen filmi tai paperi mahtuu sinne helposti. Aion tutkia nämä mahdollisuudet loppuun, ennen kuin alan hosua rautasahan kanssa.

Valotin 120:llä mm. kaksi Instax Mini -ruutua vierekkäin. Kokeilu paljasti, että kamerassa on valovuotoja, ja kun aloin tutkia, palkeissa tosiaankin on pieniä reikiä taitekohdissa – vaikeasti korjattava, tietysti näissä kameroissa yleinen vika.


Toiseksi kokeilin valottaa paperia, mikä toimikin hienosti. Paperi on varsin vanhaa Agfa Broviraa. Skannasin paperinegatiivin ja käänsin sävyt. Tämä on kuvattu 95B:llä. Häkellyttävän terävästi ruohot ja heinät etualalla piirtyivät. Aukko oli pieni ja aika pitkä, kuten näkyy toisesta mallista:


Mielenkiintoisin homma oli joskus talvella blogissa mainitsemani vanhan (1950-luvun alun) laakafilmin kuvaaminen. Kun sitä seisotti Rodinalissa (1+100) tunnin verran, alkoi jotakin tulla sumun alta esiin.

Tässä on 95B:llä kuvattu näkymä ikkunasta. Valotin taas pienellä aukolla pitkään, jopa minuutin:


Filmin (alkuperäisestä) herkkyydestä en tiedä (pakkauksessa ei ole mainintaa), mutta kokeilujen perusteella se saattaisi olla noin 25. Tuloksista on melkein mahdotonta sanoa, mikä on ylivalottumista, mikä vain ajankulua.

Yllä olevassa kuvassa mielenkiintoista on viuhkamainen efekti, jossa joku rajatiedon ystävä ehkä näkisi joidenkin energiakenttien visualisaatioita.

Fyysikko varmaan tietää, miksi filmi on valottunut itsekseen, suljetussa rasiassa, kasassa muiden filmilevyjen ja mustien paperien välissä nimenomaan noin.

Toinen filmi samassa kasassa on kuitenkin saanut pilkkuja eikä juovia:


sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Jarvis

Joskus valitetaan, että Morrisseyn biisilista on niukka ja konsertti lyhyt. Niin ne ovat. Mutta yhtä älykästä olisi valittaa, että ehtoollisleipä on niin pieni, ettei siitä tule kylläiseksi.

Rock-konsertin täytyy olla sakraali toimitus, muuten sen voi jättää toimittamatta. Pop on esitystaiteen lajeista kaikkein vaikein, vaativin ja väkivaltaisin. Artistin täytyy tulla elävänä lavalle, riisuutua alasti, antautua verenhimoiselle yleisölleen, tulla syödyksi ja ravita ihmiset mutta poistua lavalta edelleen elävänä.

Yhtenä harvoista poplaulajista Morrissey täyttää nämä perusehdot lähes poikkeuksetta.

Ehtoollisen asettaminen, ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus 50 minuutissa.

Olin perjantaina Ruisrockissa katsomassa ja kuuntelemassa Pulpin keikan, joka kesti 1,5 tuntia.

Minulla on aina ollut Jarvis Cockeriin puhtaasti älyllinen suhde (vaikka toki mielelläni ottaisin myös hänen vartalonsa, kukapa ei ottaisi).

Kukaan muu popkirjoittaja ei pysty tekemään pitkähköä asiaproosatekstiä ja muuttamaan sitä lauluksi, jonka melodiset piirteet kuulostavat niin ongelmattomilta ja täydellisiltä, että voisi kuvitella niiden aina olleen olemassa, ikään kuin laulu ei lainkaan olisi taiteellisen luomisen tulos.

Tärkeintä kuitenkin ovat itse sanat. Omaelämäkerrallisena esseistinä Cocker dokumentoi mentaalista tilaansa niin terävästi ja rehellisesti, että on vaikea kuvitella, miten kukaan, joka ei välillä tai ainakin lievästi kärsi samoista sairauksista kuin hän, voi yhtään pitää hänestä tai haluta kuunnella häntä.

Cocker on depressiivinen monomaani, jonka luovuus kumpuaa itseinhosta ja surusta. Lisäksi hänellä on kadehdittavan herkkä yksityiskohtien- ja huumorintaju, ja niiden varaan hän yleensä jättääkin kaiken pelastumisen toivonsa. Kunpa vanha maailma katoaisi, tulisi kosminen vallankumous. Mutta toisaalta – tämä nykyinen on niin irvokas ja hassu, että mistä me saisimme hupimme, jos kuivalle ja katkeralle maailman nälvimiselle ei enää olisi aihetta?

Nämä seikat oli huolellisesti pantu pois näkyvistä perjantain konsertissa, joka siis oli suuri pettymys.

Näimme yhtyeen, jolla oli pari kivaa laulua 1990-luvun puolivälissä ja jonka nimi sopii mainita parin muun mittaamattomasti pienemmän ja sovinnaisemman "brittipop"-yhtyeen kanssa samassa yhteydessä. Ehkä ratkaisu oli tietoinen ja demokraattinen: Pulp ei ole yhtä kuin Cocker. Mutta kuinka moni pitää Pulpista Steve Mackeyn tai Candida Doylen takia?

Different Class ei ole poikkeuksellinen levy Pulpin tuotannossa, mutta sitä pinnallisesti kuunneltaessa voidaan erehtyä luulemaan, että Cocker tekee ironista ajankuvaa 1990-luvun puolivälistä.

Naurettavuuksiin kasvava eksistentiaalinen ahdistus, lapsellinen kostonhalu, syntinen seksinjano ja voyeurismi saattavat mennä sivistyneemmiltä kuulijoilta hukkaan.

Sitä vaaraa ei ole aiemmassa tuotannossa (Freaks ja Separations), eikä takuulla myöskään This Is Hardocorella, joka on yhtyeen ylivoimaisesti paras levy, saati Cockerin kahdella suurenmoisella soololevyllä.

Kun Cocker heti konsertin alussa lausui "Jesus it must be great to be straight" – joka on lempisäkeitäni yhtyeen koko tuotannossa – olin vielä onnellinen.

Nopeasti kävi selväksi, mitä on tapahtumassa. This Is Hardcorelta soitettiin vain "This Is Hardcore", joka ei ole sen levyn kaunein kappale, joskin kokopunainen valaistus kuvitti hienosti kappaleen sisältöä. Varhaistuotantoa ei kuultu lainkaan, His'n'Hersiltäkin vain pari laulua.

Konsertin aikana minulla oli aikaa miettiä tiivistettyä kritiikkiä koko esitykselle, ja toistan sen edelleen tässä: meille juotettiin pari minuuttia Kristuksen verta, sen jälkeen puolitoista tuntia Pepsi Colaa. Cocker ei esiintynyt omana itsenään, ei antautunut yleisölleen, säästi lihaansa.

Hän vaikutti aikuismaiselta ja vastuulliselta artistilta, ei todellakaan mieheltä, joka on kirjoittanut "A Little Soulin" ja "Dogs Are Everywheren".

Jos edes ne olisi soitettu, en olisi näin katkera.

Kuvasin rullallisen T-Max P3200:aa keikan aikana T90:llä ja vanhalla Chinonin 200 millin telellä. Kun aukkoa, aikaa ja tarkennusta joutui kaikkia säätämään manuaalisesti tungoksessa, eivät tulokset ole mainittavia. Olin toivonut hienoja liike-epäterävyyksiä ja armollisia terävyyssattumia. Muutama säällinen ruutu 36 kuvan joukossa sentään oli.

Aion tehdä oikein isoja, jyrkkiä ja rakeisia suurennoksia.



keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Askartelua

Päätin järjestää arvokkaan lopun mutta parhaassa tapauksessa uuden elämän blogin lukijoille ehkä jo tutuksi tulleelle Land 210:lle, joka on reistaillut jo pitkään ja jonka johtoja olen jo muutamaankin otteeseen juottanut kiinni. Kyllästyin, ja koska minulle jokin aika sitten ilmaantui paljon hienompikin pakkafilmikamera (Polaroid 600SE!), ajattelin, että menköön.

Askarteluprojekti on ollut jo pidempään mielessä ja olen etsiskellyt sopivaa linssiä. Nyt kuitenkin satuin saamaan kaverilta linssin ja sulkimen, jotka ehkä voisi vaihtaa runkoon alkuperäisen muovilinssin tilalle...

Uuden linssin polttoväli on 105 mm. Alkuperäinen oli 114 mm. Tiesin, että monet ovat menestyksekkäästi vaihtaneet Land-runkoihin 127 mm:n linssejä (mutta eivät niinkään 105 mm:n). Tiesin, että tarkentaminen tulee olemaan vaikeaa tai mahdotonta.

Itse kameran rakentelu kuitenkin oli melko helppoa.


Alkuperäinen suljinmekanismi on vasemmassa yläkulmassa. Linssikotelon etulevy, jonka reikää on jo jyrsitty suuremmaksi, on oikealla. Muovi oli onneksi pehmeää ja hallitusti murtuvaa eikä haljennut kovakouraisessakaan käsittelyssä.

Valmiina hökötys näyttää tältä, vieressä ensimmäinen testikuva:


Ongelmat olivat suunnilleen sellaisia kuin odotinkin. Valovuotojen tukkiminen on yllättävän vaikeaa, kun suljinkotelo on nyt tyhjä. Yritin teipata reunat ja tukkia reiät.

Tarkentaminen on asia erikseen, koska tämän (surkean ja kokonaan muovisen) Land-mallin etsimessä on vain etäisyysasteikko 3,5 jalasta äärettömään.

Nyt, kun palkeet ovat ääriasennossa (tarkennus lähelle), linssi tarkentaa noin 40 cm:iin. Ääretön tulee vastaan vasta, kun kameraa työntää kasaan ohi alkuperäisen äärettömän ja myös vipujen lukituskohdan. Laitoin runkoon merkin uuden äärettömän kohdalle.

Tarkennustahan voi havainnoida laittamalla filmin paikalle voi- tai kuultopaperia tähyslasiksi:



Outo ilmiö oli voimakas vinjetointi, joka tulee kuvaan (ilmeisesti ainakin osittain aukosta riippumatta), kun yrittää tarkentaa kauas (eli kun palkeet ovat kasassa). Se ilmeisesti johtuu alkuperäisen suljinkotelon takaseinästä, jossa on alun perin ollut linssin toinen osa mutta nyt pelkkä reikä. Ehkä se syö kuvasta kulmat pois?


Tämä kuva ei myöskään ole terävä, mikä on vähän kummallista, kun aukko on 32. Ehkä tarkennus on mennyt yli äärettömän... Suurensin kuvan ottamisen jälkeen mainittua reikää niin paljon kuin mahdollista. Saa nähdä, auttaako.

Läheltä kuitenkin saa hyviä kuvia, jos on onnea tarkennuksen kanssa, kuten tässä:

1/125, f32, Polaroid Sepia (ISO 1500).

Vasta nyt, keski-ikäisenä tuikitavallisena perheenisänä, olen huomannut olevani askartelija myös täysin totunnaisessa mielessä. Rakastan ruuveja ja työkaluja, metallien, muovien ja liimojen hajuja, sitä tiettyä yksinäisyyden lajia jonkin pohjimmiltaan täysin typerän "projektin" parissa.

En tiedä mitä ajatella asiasta. Kameroiden kanssa askartelu on lepoa, koska se on niin epäpoliittista.

Kirjoittaminekin on askartelua, kuten olen joskus kirjoittanut. Mutta se on myös – ja ehkä sittenkin ennen kaikkea – taistelua.

Seuraavaksi laitan Polaroid 95B:hen pakkafilmiperän. Se on Polaroidin ensimmäisen kaupallisen mallin (Polaroid 95) vähän myöhempi versio, 1950-luvun alusta. Siinä käytettyä rullafilmiä ei ole saanut enää aikoihin. Mutta suljin toimii edelleen tarkasti, eikä ajankulu pahemmin näy metallirungossa.

perjantai 29. kesäkuuta 2012

These Are a Few of My Favorite Things

Vuonna 2004 kirjoitin Nuoressa Voimassa, Ääni-teemassa, Morrissey-esseessäni, sulkeissa eräässä kohdassa, tällä tavoin: "Nykyään suurimpia toiveitani on päästä Nyt-liitteen 'Parasta juuri nyt' -palstalle ilmoittamaan kolme lempilevyäni tai Tuula-Liina Variksen vieraaksi televisioon esittelemään viisi lempikirjaani. Saada ylistää niitä julkisesti. Siinä olisi jotain rivoa ja kiihottavaa. Lisäksi nautin jo etukäteen noiden teosten valitsemisen ihanuudesta. Narsistinen ja vastenmielinen toive. Mutta vilpitön."

Monet ehkä tietävät, kuinka on käynyt. Olen kertonut lähes kaikki lempiasiani julkisuudessa. Olen todellakin päässyt Nyt-liitteen "Parasta juuri nyt" -palstalle. Olen kertonut, mistä paikoista Helsingissä pidän eniten. Olen esitellyt lempiruokani ja antanut niiden reseptit. Olen kertonut mitä kirjoja luen, mitä levyjä kuuntelen.

Sitä saa mitä tilaa. Tykkääminen on tehtäväni julkisuudessa. En tiedä, onko muita tehtäviä.

Kirjoittaminen on tehtäväni julkisuuden ulkopuolella. Tekstit kyllä yleensä julkaistaan, mutta niitä ei lueta yleensä julkisesti, vaan lukijat ihan itse kotona hiljaa lukevat ja ajattelevat mitä ajattelevat niistä.

Huomenna lauantaina on uusin julkisen tykkäämisen performanssini. Menen Korjaamon Kesälevyt-klubille kuuntelemaan/soittamaan lempilevyjäni. Kuten Metro-lehden haastattelussa tänään ilmoitin, aion soittaa Anal Cuntin "You're Gonna Need Someone on Your Siden".

Se on julkaistu vuonna 1996 The Smiths -punk-tribuuttilevyllä The World Still Won't Listen, joka kannattaa ehdottomasti hankkia.

Siinä on muitakin hyviä versioita, joista kuulee selvästi, ettei Smiths ollut pudonnut punkin puusta kovinkaan kauas. Yhtyeille ei jää juuri tulkinnanvaraa.

Tässä esimerkiksi amerikkalaisen hc-yhtye Slapshotin versio "Bigmouth Strikes Againista":


Tekee se kunniaa laululle, joka on yksi kaikkien aikojen kauneimmista asioista.


PS. Juuri ilmestyi mainitun Nuoren Voiman Kasvisvaihtoehto-teema. Lukekaa ja.. Go vegan!